Otin mallia koulusta ja tein itsekin oman

Tänään ruokalassa:
Hanna: "Hei mikä se on se biisi, jossa lauletaan jotai "huomenna, taas huomenna olen surullinen"?"
Riikka: "Uniklubin Huomenna."
En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Minulla on siis soinut Uniklubi parin päivän ajan päässäni! Miksi hitossa! En a) kuuntele radiota b) kuuntele Uniklubia (paitsi tietysti, kun mieleni tekee moshata, heh heh...) Riikan lisäksi pöytäseuranani olivat ainoastaan Heidi ja Tiia, joten en saanut keneltäkään myötätuntoa vakavaan tilanteeseeni. Kaikki taisivat vain olla hieman hämillään niinkin järkyttyneestä reaktiostani.

Virpi kysyi minulta eilen, olenko kasvanut. En ole, se on tarkistettukin - edelleen 176 cm. Huomasin seisovani tavallista ryhdikkäämmin ja päättelimme ihmetyksen aiheen johtuvan siitä. Naureskelimme ajatellessamme, että keväällä olen varmasti taas lyhyempi, kun koulu on lyhistänyt minut kasaan.

Nissisen uskonnontunnilla meinasi alkaa ahdistaa, kun ajattelin ajan liian nopeaa kulumista. Tuntui siltä kuin olisin juuri istunut siinä keskellä eturivissä filosofian ykköskurssilla. Ja nyt olin taas siinä pulpetissa, jonka ääressä vietin psykologia ykkösen. Kuinka vähän aikaa siitäkin on. En kuitenkaan halunnut pohtia asiaa enempää.

Kansalaisen lakitiedon kurssilla eli yhteiskuntaoppi kolmosella - mutta ensimmäisellä yhteiskuntaopin kurssillani - katseltiin Yleltä tullutta Laki & oikeus -sarjan jaksoa. Oppilaat repeilivät useaan otteeseen huvittaville pikku yksityiskohdille. Ja kyllähän Kujansuutakin jaksoi vielä hymyilyttää.
Pääsemme kai käräjille jossain vaiheessa. "Kieltämättä se on kyllä ollut kurssin kohokohta... onhan se mukavaa mennä katsomaan, kun ihmisillä menee huonosti", totesi Kujansuu.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu melko turhalta selitettäväksi tänne eikä huvita kirjoittaa kunnolla (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), joten lallallei. En tiedä. Pla. Pitää silti todeta ainakin se, että Talkie Walkie on ihana levy. Olen sitä nyt tässä melko kiitettävästi kuunnellut, mutten halua vieläkään ottaa sitä pois stereoistani. Jostain syystä. Ja nytkin se kantautuu korviini mp3:n muodossa. Jostain syystä.

Olen kirjoittanut päiväkirjaani joskus "mutta kun voi maailma yhyy", ja se on huvittanut minua viime aikoina. Jostain syystä.

En tiedä. Pla.

Halusin eilisiltana kirjoittaa jonkin pienen, hienon tarinan. Luultavasti tämä erityinen ja öisin ihana ilma sytytti innostukseni. Oli todella kaunista. Istuin verannallani vihko sylissäni, nojasin pylvääseen, katselin taivaalle (harmaita hahtuvia, valkoisia viiruja), katselin pihaa (valtava nurmikkoalue, johon voisi heittäytyä) ja mietin, mietin ja mietin, mutten saanut päähäni mitään upeita, maailmaa mullistavia ideoita.
Lopulta luovutin ja menin sisälle. Mieleeni tuli, että Amnesiacin kuuntelu voisi herättää ajatuksia. Olin oikeassa: jo ensimmäisen kappaleen aikana tajusin, että rakastan kyseistä levyä. Olin aliarvioinut sen - itsekin. En ollut koskaan edes harkinnut nostavani sitä Kid A:n tai OK Computerin tasolle, mutta nyt päätin, että se ohittaa jopa OKC:n. Amnesiacin yllättävä avautuminen johtui mitä todennäköisimmin siitä, että oli ilta ja hämärää. Ainoastaan pöytälamppu loisti kirkkaana.
Sitä levyä täytyy kuunnella yöllä. Ja no, muulloinkin, mutta varsinkin yöllä.
Amnesiacin jälkeen laitoin soimaan I Might Be Wrong -live:n - ja jälleen uusi ajatus valtasi pääni! Aloin arvioida levyjäni. Tarvitsin siis kuitenkin vihkoani. En säästellyt tähtiä, mutta päästyäni levyhyllyni viimeiselle riville huomasin, että hyvin suuri osa oli jäänyt ilman minkäänlaista arviointia. Niinpä ajattelin hieman huvittuneena, että tässä onkin vain hyvä lista siitä, mitä minun ei tarvitsisi kuunnella...
Päätin pitäväni jonain yönä yksinäisen Radiohead-maratonin. Tänä viikonloppuna siihen ei kuitenkaan ole mahdollisuutta, sillä lähdemme tänään lähden huomenna mökille. Ehkä siellä saisin kirjoitettua jostain, joka ei koskisi omaa elämääni - tai jonka en ainakaan myöntäisi koskevan.

Tuo vihko, jonka olen maininnut muutamaan otteeseen, on osoittautunut minulle hyvin tärkeäksi näiden kymmenen päivän aikana, kun olen sen omistanut. Enää ei tarvita irtopapereita: kirjoitan noiden kansien väliin vähemmän henkilökohtaisempia juttuja, joita muutkin voisivat lukea - Livejournal-tyyliin siis. Ideana on, että tuota vihkoa pystyisi huoletta pitää näkyvillä. Kunnon päiväkirja-avautumisia harrastan nykyään harvoin. Minulla on sitä paitsi ollut jo muutaman vuoden ajan tapa käyttää päiväkirjaani ainoastaan Stabiloita (kirjoitin tästäkin kerran kunnon selityksen niille irtopapereilleni...), koska se väriloisto näyttää niin kauniilta ja... vaikka tämä on tuntunut minustakin typerältä, olen silti ymmärtänyt sen olevan juuri hyvä tapa, koska sitten en voi pyyhkiä mitään pois ja tekstini on spontaanimpaa - niin kuin päiväkirjassa kuuluisikin olla. Päiväkirjani lukeminen on tästä syystä erityisen raastavaa... Mutta ihme kyllä, estetiikka voittaa perfektionismini. Ongelmia syntyykin sitten, kun tulee jokin virhe, ja pitää päättää, sutatako vai jättääkö siistiksi ja huomaamattomaksi!
Mutta pieni perfektionistiminänikin kaipasi omaa vihkoaan, joten ostin sen elokuun ensimmäisenä päivänä. A4/80, vaaleanvihreä Marimekon unikko, jonka kanteen on kirjoitettu Stabilolla "the faintest idea." Kansia lukuun ottamatta vihkosta löytyy pelkkää lyijykynää.
Ja pidän siitä enemmän kuin päiväkirjastani.

Pakko vielä pilata tämä merkintä hajanaisilla huomioilla ja ajatuksilla:

- Lämpöpattereideni merkki on Nobo. Nomen est omen - ja sen huomaa viimeistään talvella.
- Kun minun piti kirjoittaa ensimmäisen kerran sana "vihko", kirjoitin "ihku." Joo-o, mitä hittoa! En käytä tuota sanaa ikinä, en edes pilaillessani. Ainoan selityksen löysin eilisen chattiohjelmasta, jota jäin hetkeksi kuuntelemaan ja katselemaan juontajien takia. Toinen heistä mainitsi tuon, kun he ihmettelivät näitä nuorison kummallisia sanoja... Alitajuntani käyttäytyy käsittämättömällä tavalla.
- Ymmärsin eilen, mitä Senni tarkoitti kertoessaan laittavansa joskus vain sähköpianonsa demot soimaan. Sähköpiano on huoneessani, kunnes Senni pääsee muuttamaan soluasunnostaan kimppakämppään, ja päätin hyödyntää tämän määrittelemättömän ajanjakson, vaikka tulinkin siihen tulokseen, että pidän enemmän epävireisestä pianostamme. Mutta vaatiihan tuo totuttelua.