![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small}
( kyselyttää )
musiikki: Sigur Rós - Untitled 4
kerro
Janosit syvempää virtaa
06 kesäkuu 2009 @ 00:35
06 tammikuu 2009 @ 01:14
06 huhtikuu 2008 @ 18:33
Joku voisi kuvailla viikonloppuani tylsäksi, mutta jos sitä ajattelee positiivisessa mielessä, voi käyttää sanaa rauhallinen. Ja koska itsellänikin on rauhallinen olo, olen asettanut viikonloppuni positiivisiin kehyksiin.
Olipa hienosti sanottu.
Perjantaina olen kuunnellut Paskalistaa, koettanut runoilla ja saanut joitain pätkiä aikaiseksikin, tanssinut Nine Inch Nailsin Year Zeron ja jopa Massive Attackin Teardropin tahdissa, nauranut vuonna 91 ja 92 nauhoitetuille kaseteille,
[Äiti: "Sanos isi."
Puolitoistavuotias minä: "Ihikökakka! Tätäkokko!"
Äiti: "Kukka."
Minä: "Ukkopääpää."
6-vuotias isoveljeni: "Ukkopää."
Minä: "Kokkopääpää."
Isoveljeni: "Kakkapääpää."
Minä: "KakkapääpäääääHEHEHHE!"]
nostalgisoitunut YouTuben Speden Spelit -videoita katsellessa, nauranut Speden kommenteille, kuten myös tälle, syönyt paljon kaurakeksejä ja valvonut koneella puoli kahteen.
Lauantaina olen koettanut runoilla ja saanut joitain pätkiä aikaiseksikin, lukenut Bret Easton Ellisin Lunar Parkia (suomeksi) ja Less Than Zeroa (englanniksi), soittanut klarinettia, katsonut sekä tylsyyden että mielenkiinnon vallassa Serranon perhettä tunnin, katsonut ihastuksen vallassa Pienen suklaapuodin kokonaan ja ollut sen jälkeen levollisessa mielentilassa, mennyt kyseisessä tilassa kävelemään ja poiminut roskia metsästä, kuunnellut Kuolleiden Intiaanien Silinteritien kaksi kertaa putkeen, syönyt paljon kaurakeksejä ja valvonut koneella kahteen.
Tänään olen lukenut Bret Easton Ellisiä ainoastaan Less Than Zeron muodossa, puhunut äidin kanssa jatko-opiskelustani, selannut jälleen Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen nettisivuja, kuunnellut kaksi Tukevasti ilmassa -jaksoa (ystävyydestä ja luonteesta), maannut paljon sängyllä, pitkästä aikaa takuttanut eli tupeerannut hiuksiani ja jopa lukenut YH2:n kirjaa (suoritan kurssin itsenäisesti). En ole vielä syönyt paljon kaurakeksejä, mutta vähän kuitenkin. En aio valvoa puoli kolmeen.
Ensi jaksossa - siis huomenna alkavassa ja samalla myös viimeisessä - minulla on ensimmäistä kertaa hyppytunteja, sillä halusin heittää jonkin kurssin menemään ja kunnia lankesi kakkosrivin maantiede kakkoselle. Tajusin, etten muuten jaksaisi opiskella ollenkaan tuota YH2:sta, ja sehän minun on välttämätöntä suorittaa nyt, koska kirjoitan yhteiskuntaopin syksyllä. Suunnittelin, että voisin lukea sitä sitten niillä hyppytunneillani, mikä sopisi minulle juuri hyvin, koska en saa kotona kuitenkaan mitään aikaiseksi. Voisin tehdä myös MA12:n läksyjä silloin. Tai sitten en.
No, otin minä silti vielä jonkin mediakurssin, jossa on minut mukaan luettuna seitsemän opiskelijaa. Tuli ikävä äidinkieltä ja Roivaista! En tiedä, onko Roivaisen mielestä seitsemän tarpeeksi luokkaopetukseen - ellei, niin kurssi suoritetaan itsenäisenä verkkokurssina. "Tutustutaan nykyiseen mediaympäristöön, median lukutapoihin, median kehitykseen ja mediaan yhteiskunnan vaikuttajana." Mmm, onneksi huomasin tämän. Ovatkohan nuo kaikki kuusi muuta sellaisia, jotka aikovat tehdä myös median lukiodiplomin? Itse en aio, vaikka ajatus kiehtoisikin. Ongelmana on se, etten oikein ehtisi käydä noita vaadittavia kursseja, kun on kaikkea muutakin. Mutta äh, ne kuulostaisivatkin niin kivoilta. AI15, elokuvan perusteet. MU4, musiikki viestii ja vaikuttaa. "Kurssin tavoitteena on, että opiskelija tutustuu musiikin käyttöön ja vaikutusmahdollisuuksiin eri taidemuodoissa ja mediassa." Ha, taidan kyllä kohta käydä lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, jos tämä alkaa mennä tällaiseksi.
No en sentään. Haluan mahdollisimman nopeasti sinne Tampereelle tai Jyväskylään. Äiti sanoi tänään, että ellen pääse opiskelemaan enkä saa töitä, niin tietystihän voin vielä asua täällä ja lukea sitten seuraaviin pääsykokeisiin. Kuulosti niin kammottavalta, että sain reilusti lisämotivaatiota yo-kirjoituksiin.
Olipa hienosti sanottu.
Perjantaina olen kuunnellut Paskalistaa, koettanut runoilla ja saanut joitain pätkiä aikaiseksikin, tanssinut Nine Inch Nailsin Year Zeron ja jopa Massive Attackin Teardropin tahdissa, nauranut vuonna 91 ja 92 nauhoitetuille kaseteille,
[Äiti: "Sanos isi."
Puolitoistavuotias minä: "Ihikökakka! Tätäkokko!"
Äiti: "Kukka."
Minä: "Ukkopääpää."
6-vuotias isoveljeni: "Ukkopää."
Minä: "Kokkopääpää."
Isoveljeni: "Kakkapääpää."
Minä: "KakkapääpäääääHEHEHHE!"]
nostalgisoitunut YouTuben Speden Spelit -videoita katsellessa, nauranut Speden kommenteille, kuten myös tälle, syönyt paljon kaurakeksejä ja valvonut koneella puoli kahteen.
Lauantaina olen koettanut runoilla ja saanut joitain pätkiä aikaiseksikin, lukenut Bret Easton Ellisin Lunar Parkia (suomeksi) ja Less Than Zeroa (englanniksi), soittanut klarinettia, katsonut sekä tylsyyden että mielenkiinnon vallassa Serranon perhettä tunnin, katsonut ihastuksen vallassa Pienen suklaapuodin kokonaan ja ollut sen jälkeen levollisessa mielentilassa, mennyt kyseisessä tilassa kävelemään ja poiminut roskia metsästä, kuunnellut Kuolleiden Intiaanien Silinteritien kaksi kertaa putkeen, syönyt paljon kaurakeksejä ja valvonut koneella kahteen.
Tänään olen lukenut Bret Easton Ellisiä ainoastaan Less Than Zeron muodossa, puhunut äidin kanssa jatko-opiskelustani, selannut jälleen Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen nettisivuja, kuunnellut kaksi Tukevasti ilmassa -jaksoa (ystävyydestä ja luonteesta), maannut paljon sängyllä, pitkästä aikaa takuttanut eli tupeerannut hiuksiani ja jopa lukenut YH2:n kirjaa (suoritan kurssin itsenäisesti). En ole vielä syönyt paljon kaurakeksejä, mutta vähän kuitenkin. En aio valvoa puoli kolmeen.
Ensi jaksossa - siis huomenna alkavassa ja samalla myös viimeisessä - minulla on ensimmäistä kertaa hyppytunteja, sillä halusin heittää jonkin kurssin menemään ja kunnia lankesi kakkosrivin maantiede kakkoselle. Tajusin, etten muuten jaksaisi opiskella ollenkaan tuota YH2:sta, ja sehän minun on välttämätöntä suorittaa nyt, koska kirjoitan yhteiskuntaopin syksyllä. Suunnittelin, että voisin lukea sitä sitten niillä hyppytunneillani, mikä sopisi minulle juuri hyvin, koska en saa kotona kuitenkaan mitään aikaiseksi. Voisin tehdä myös MA12:n läksyjä silloin. Tai sitten en.
No, otin minä silti vielä jonkin mediakurssin, jossa on minut mukaan luettuna seitsemän opiskelijaa. Tuli ikävä äidinkieltä ja Roivaista! En tiedä, onko Roivaisen mielestä seitsemän tarpeeksi luokkaopetukseen - ellei, niin kurssi suoritetaan itsenäisenä verkkokurssina. "Tutustutaan nykyiseen mediaympäristöön, median lukutapoihin, median kehitykseen ja mediaan yhteiskunnan vaikuttajana." Mmm, onneksi huomasin tämän. Ovatkohan nuo kaikki kuusi muuta sellaisia, jotka aikovat tehdä myös median lukiodiplomin? Itse en aio, vaikka ajatus kiehtoisikin. Ongelmana on se, etten oikein ehtisi käydä noita vaadittavia kursseja, kun on kaikkea muutakin. Mutta äh, ne kuulostaisivatkin niin kivoilta. AI15, elokuvan perusteet. MU4, musiikki viestii ja vaikuttaa. "Kurssin tavoitteena on, että opiskelija tutustuu musiikin käyttöön ja vaikutusmahdollisuuksiin eri taidemuodoissa ja mediassa." Ha, taidan kyllä kohta käydä lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, jos tämä alkaa mennä tällaiseksi.
No en sentään. Haluan mahdollisimman nopeasti sinne Tampereelle tai Jyväskylään. Äiti sanoi tänään, että ellen pääse opiskelemaan enkä saa töitä, niin tietystihän voin vielä asua täällä ja lukea sitten seuraaviin pääsykokeisiin. Kuulosti niin kammottavalta, että sain reilusti lisämotivaatiota yo-kirjoituksiin.
musiikki: Kuolleet Intiaanit - Tieni
31 lokakuu 2007 @ 21:08
Selasin jälleen vanhaa journaliani, jota en ole vieläkään poistanut. Ja miksi poistaisinkaan! Säilytän sitä itseäni varten. Äärimmäisen hankalaahan sitä nykyään on mistään löytää, ellei tiedä tätä tunnusta - ja hyvä niin.
Huumorintajuni näyttää myös säilyneen...!
huhtik. 18., 2006
Koska minua otti Salaisuuksien kammion loppu niin suuresti päähän eilen, keksin useita paljon parempia loppuja kyseiselle elokuvalle. Tässä ideoitani:
1. Voldemort ryntää saliin raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä, kukaan ei kiinnitä häneen huomiota, joten hän lähtee pettyneenä pois.
2. Voldemort ryntää saliin (uudestaan) raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä, kaikki tuijottavat tympääntyneenä pöytiä paitsi Harry, joka nousee hitaasti, osoittaa välinpitämättömästi Voldemortia, lausuu "avada kevadra", istuutuu alas ja jatkaa pöytien tuijottelua yhdessä muiden kanssa.
(Ykkösen ja kakkosen voi yhdistää.)
3. Voldemort ryntää saliin raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä ja Malfoy hihkaisee: "Jipii." (Lopputekstithän tulevat heti tämän kohtauksen jälkeen niin kuin muissakin tapauksessa.)
4. Voldemort ryntää saliin raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä ja Hermione huudahtaa lyhyesti ja ytimekkäästi: "OMG"
5. Nevillelle tapahtuu jotain tosi hassua. Esim. Neville pyörtyy.
6. Voldemort astuu saliin ja sanoo: "Lol."
7. Dumbledore ilmoittaa peruneensa kaikki kokeet samaan aikaan kun Voldemort astuu saliin. Voldemort suuttuu, koska hänen huomionsa viedään ja tappaa epähuomiossa Kalkaroksen. Malfoy hihkaisee epähuomiossa "jipii", joten Voldemort tappaa epähuomiossa hänetkin.
8. Dumbledore alkaa tanssia ripaskaa pöydällä ja muut taputtavat tahtia.
9. Sama loppu kuin kyseisessä elokuvassa, mutta Hagridin tilalle Voldemort.
10. Säästin mauttomimman viimeiseksi: Dumbledore röyhtäisee.
Elokuvan I am Lord Voldemort -kohtaa voisi myös muuttaa niin, että kun kirjaimet järjestyisivät uudelleen, lauseesta tulisi: "Fuck you Harry."
... nauroin tälle yhä. Erityisesti ysille!
Huumorintajuni näyttää myös säilyneen...!
huhtik. 18., 2006
Koska minua otti Salaisuuksien kammion loppu niin suuresti päähän eilen, keksin useita paljon parempia loppuja kyseiselle elokuvalle. Tässä ideoitani:
1. Voldemort ryntää saliin raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä, kukaan ei kiinnitä häneen huomiota, joten hän lähtee pettyneenä pois.
2. Voldemort ryntää saliin (uudestaan) raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä, kaikki tuijottavat tympääntyneenä pöytiä paitsi Harry, joka nousee hitaasti, osoittaa välinpitämättömästi Voldemortia, lausuu "avada kevadra", istuutuu alas ja jatkaa pöytien tuijottelua yhdessä muiden kanssa.
(Ykkösen ja kakkosen voi yhdistää.)
3. Voldemort ryntää saliin raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä ja Malfoy hihkaisee: "Jipii." (Lopputekstithän tulevat heti tämän kohtauksen jälkeen niin kuin muissakin tapauksessa.)
4. Voldemort ryntää saliin raivokkaasti karjuen jotain selittämätöntä ja Hermione huudahtaa lyhyesti ja ytimekkäästi: "OMG"
5. Nevillelle tapahtuu jotain tosi hassua. Esim. Neville pyörtyy.
6. Voldemort astuu saliin ja sanoo: "Lol."
7. Dumbledore ilmoittaa peruneensa kaikki kokeet samaan aikaan kun Voldemort astuu saliin. Voldemort suuttuu, koska hänen huomionsa viedään ja tappaa epähuomiossa Kalkaroksen. Malfoy hihkaisee epähuomiossa "jipii", joten Voldemort tappaa epähuomiossa hänetkin.
8. Dumbledore alkaa tanssia ripaskaa pöydällä ja muut taputtavat tahtia.
9. Sama loppu kuin kyseisessä elokuvassa, mutta Hagridin tilalle Voldemort.
10. Säästin mauttomimman viimeiseksi: Dumbledore röyhtäisee.
Elokuvan I am Lord Voldemort -kohtaa voisi myös muuttaa niin, että kun kirjaimet järjestyisivät uudelleen, lauseesta tulisi: "Fuck you Harry."
... nauroin tälle yhä. Erityisesti ysille!
musiikki: Tori Amos - Doughnut Song
09 lokakuu 2007 @ 21:01
Olet päässyt tutkimusmatkalle salaperäiselle planeetalle. Kirjoita matkastasi sinne, oleskelustasi siellä sekä paluumatkastasi maapallolle. Keksi planeetalle nimi. Kuvassa on näkymä tuolta planeetalta.
VIERAILEN nulu-PLANEETALLA
Eräänä päivänä aioin lähteä jonnekkin planeetalle. Lähdin avaruusaluksella ylöspäin todella korkealle, kunnes olin avaruudessa. Siellä oli pimeätä onneksi avaruusaluksessa oli valot siellä oli myös nappuloita josta pääsi monelle planeetalle. Painoin nulu nimistä nappulaa. Avaruusalus lensi yhtäkkiä ja olinkin jo nulussa. Ensimmäiseksi näin kaksi jalkaisen siilin näköisen ötökän sillä oli kyllä kaksi piikkiä vaan. Nulu planeetalla oli paljon hiekkaa ja tulivuoria, ne olivat aika matalia. Sitten näin kaksijalkaisen kädettömän karhun se oli kyllä violetti. Sitten siellä oli ainakin viisimetrinen iso kivi, sitten siellä vielä oli pientä soraa. Melkein astuin isoon kuoppaan, ja yhtäkkiä sieltä tuli laavaa, pelästyin ja juoksin kauemmas sitten sieltä ei enään tullut laavaa. Huomasin että sellaisia oli monta. Yhtäkkiä huomasin että takanani seisoi hirviön näköinen ötökkä. Pelästyin ja juoksin alukseen, alus alkoi liikkua ja meni maapallolle olisin halunnut vielä kyllä olla siellä mutta kun vahingossa painoin maa nappulaa. Ja nyt olen sitten kotona turvassa.
musiikki: Coldplay - Yellow
14 syyskuu 2007 @ 15:08
Pakkahuone kutsuu loppuvuodesta, toivottavasti & todennäköisesti. 26.10. CMX, 16.12. Porcupine Tree. Molemmat ovat k16, joten ikärajan suhteen ei ole huolta. Hihi & ääääää! Ensimmäisestä olen innoissani erityisesti kiertueelle osallistuvan kosketinsoittaja Mara Salmisen takia - he aikovat soittaa paljon ennen kuulemattomia biisejä ja odotukseni ovat korkealla. Entä mikä innostaa Porcupine Treessä? Kaikki. Anathema ei tulekaan lämppäämään, vaan onko sillä väliä, kun homman hoitaa bändi, jonka olenkin halunnut nähdä livenä - Hidria Spacefolk.
Onneksi & onneksi Senni asuu Tampereella. Uskon, että saan (myös) joulukuuksi helposti yöpaikan. Viikonpäivä on vain vähän huono, sunnuntai, mutta eipä siinä sen ihmeempää tarvitse tehdä kuin jättää maanantain koulupäivä väliin.
"Porcupinen on pakko palata tänne vielä uudestaan; tämä EI saa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Ja tietysti minun on päästävä silloin!"
"stevenwilsononnerojaporcupineonehkäparas
hitto se on mun lempibändini tällä hetkellä."
"Parhaiten kuului kiljuminen Trainsin aikana. Toivoin, että olisin voinut olla in luck ja huutaa itsekin äänen käheäksi tuossa kohdassa. Ehkä vielä joskus."
voi maailma. kuolen.
Onneksi & onneksi Senni asuu Tampereella. Uskon, että saan (myös) joulukuuksi helposti yöpaikan. Viikonpäivä on vain vähän huono, sunnuntai, mutta eipä siinä sen ihmeempää tarvitse tehdä kuin jättää maanantain koulupäivä väliin.
"Porcupinen on pakko palata tänne vielä uudestaan; tämä EI saa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Ja tietysti minun on päästävä silloin!"
"stevenwilsononnerojaporcupineonehkäparas
hitto se on mun lempibändini tällä hetkellä."
"Parhaiten kuului kiljuminen Trainsin aikana. Toivoin, että olisin voinut olla in luck ja huutaa itsekin äänen käheäksi tuossa kohdassa. Ehkä vielä joskus."
voi maailma. kuolen.
musiikki: Porcupine Tree - Way Out of Here
03 elokuu 2007 @ 11:19
Tutkin eilen yhtä pöytälaatikkoani. Laatikkoa, johon tulee aina heitettyä milloin mitäkin papereita - tärkeämpiä tai turhempia. Homma oli mielenkiintoista niin unohduksiin painuneiden juttujen kuin myös koko sen huvittuneesti sävyttyneen sisällön takia. Se tuntui kuvastavan elämääni enemmän kuin mikään muu.
Oli mitä ihmeellisempiä tajunnanvirran tuotoksia, suunnitelmia ja muistiinpanoja sekä harkittujakin tekstinpätkiä, keskeneräisiä kyhäelmiä, jotka olivat odottaneet valmistumistaan jo pitkään. Jotkut jopa kuulostivat edelleen hyviltä, ja harkitsin palaamista näihin ideoihin.
Käteni hapuili esiin paperin, jonka kirjoitin viime kesänä mökillä. En ole ollut koko kesänä mökillämme, mutta pitäisi kai käydä sielläkin - jotta voisin olla aitassa ja odottaa insipraatiota. Jostain syystä mökillä ollessa on tullut monia luovia kohtauksia.
Kyseinen teksti nauratti minua jälleen. Olenhan jo kerran todennut tänne, etten ole loppujen lopuksi muuttunut erityisemmin vuoden aikana, mutta kerron vielä kuitenkin olevani yhä samaa mieltä. Tosin kirjoitustyyli ja -taito ovat tietysti hieman hioutuneet lukion myötä.
Olen lamaantunut. Tuijotan oksanjälkistä kattoa kuulokkeet päässäni. Ei siinä näy mitään kuvioita, kuvia, yhtäläisyyksiä. Ehkei minulla ole mielikuvitusta. Tai sitten en vain jaksa keskittyä kattoon. Niinpä, kattoon. Miksi miettisin kattoa? Onhan paljon hyödyllisempääkin ajateltavaa. Voin tietenkin toivoa, ettei katto romahda päälleni, mutta siinä kaikki. Mutta oksien jäljet? Miksi hitossa ajattelisin niitä?
Jatkan tuijottamistani.
Minulla on kylmät kädet. Minulla on aina kylmät kädet. Kukaan ei ole lämmittämässä niitä. Tarvitsisin jonkun lämminkätisen. Joka tietenkin myös suostuisi lämmittämään. Vielä parempi olisi, jos tämä lämminkätinen suorastaan haluaisi tehdä niin.
Tai sitten voisin vain istua tässä yhdessä toisen kylmäkätisen kanssa eikä kumpikaan saisi apua ongelmaansa.
Se olisi reilua.
Niin, istun nyt. Ei minun tarvitse maata. Katto ei ole kovin kiinnostava. Ja jos tahtoisin katsoa oksanjälkiä, näkisin niitä kuitenkin seinissä ja lattiassakin. Mutta minähän en tahdo. Oksanjäljet ovat aika typeriä.
Katto voi kuitenkin edelleen romahtaa päälleni.
Jos tässä olisi joku lämmin- tai kylmäkätinen, katto romahtaisi meidän molempien päälle. Se ei olisi reilua. Ainakaan, jos toinen olisi lämminkätinen. Niin uhrautuvaisten ihmisten päälle ei soisi katon romahtavan.
Mutta katto voisi silti romahtaa.
Elämä ei ole aina reilua. Toiset ovat kylmäkätisiä, toisten päälle romahtaa katto. Ei sille voi mitään.
Paitsi että voi mennä ulos jonkun ystävällisen lämminkätisen kanssa. Ja ehkä keksiä jotain mielikuvituksellisempaa.
Oli mitä ihmeellisempiä tajunnanvirran tuotoksia, suunnitelmia ja muistiinpanoja sekä harkittujakin tekstinpätkiä, keskeneräisiä kyhäelmiä, jotka olivat odottaneet valmistumistaan jo pitkään. Jotkut jopa kuulostivat edelleen hyviltä, ja harkitsin palaamista näihin ideoihin.
Käteni hapuili esiin paperin, jonka kirjoitin viime kesänä mökillä. En ole ollut koko kesänä mökillämme, mutta pitäisi kai käydä sielläkin - jotta voisin olla aitassa ja odottaa insipraatiota. Jostain syystä mökillä ollessa on tullut monia luovia kohtauksia.
Kyseinen teksti nauratti minua jälleen. Olenhan jo kerran todennut tänne, etten ole loppujen lopuksi muuttunut erityisemmin vuoden aikana, mutta kerron vielä kuitenkin olevani yhä samaa mieltä. Tosin kirjoitustyyli ja -taito ovat tietysti hieman hioutuneet lukion myötä.
Olen lamaantunut. Tuijotan oksanjälkistä kattoa kuulokkeet päässäni. Ei siinä näy mitään kuvioita, kuvia, yhtäläisyyksiä. Ehkei minulla ole mielikuvitusta. Tai sitten en vain jaksa keskittyä kattoon. Niinpä, kattoon. Miksi miettisin kattoa? Onhan paljon hyödyllisempääkin ajateltavaa. Voin tietenkin toivoa, ettei katto romahda päälleni, mutta siinä kaikki. Mutta oksien jäljet? Miksi hitossa ajattelisin niitä?
Jatkan tuijottamistani.
Minulla on kylmät kädet. Minulla on aina kylmät kädet. Kukaan ei ole lämmittämässä niitä. Tarvitsisin jonkun lämminkätisen. Joka tietenkin myös suostuisi lämmittämään. Vielä parempi olisi, jos tämä lämminkätinen suorastaan haluaisi tehdä niin.
Tai sitten voisin vain istua tässä yhdessä toisen kylmäkätisen kanssa eikä kumpikaan saisi apua ongelmaansa.
Se olisi reilua.
Niin, istun nyt. Ei minun tarvitse maata. Katto ei ole kovin kiinnostava. Ja jos tahtoisin katsoa oksanjälkiä, näkisin niitä kuitenkin seinissä ja lattiassakin. Mutta minähän en tahdo. Oksanjäljet ovat aika typeriä.
Katto voi kuitenkin edelleen romahtaa päälleni.
Jos tässä olisi joku lämmin- tai kylmäkätinen, katto romahtaisi meidän molempien päälle. Se ei olisi reilua. Ainakaan, jos toinen olisi lämminkätinen. Niin uhrautuvaisten ihmisten päälle ei soisi katon romahtavan.
Mutta katto voisi silti romahtaa.
Elämä ei ole aina reilua. Toiset ovat kylmäkätisiä, toisten päälle romahtaa katto. Ei sille voi mitään.
Paitsi että voi mennä ulos jonkun ystävällisen lämminkätisen kanssa. Ja ehkä keksiä jotain mielikuvituksellisempaa.
musiikki: Explosions in the Sky - What Do You Go Home To?
21 toukokuu 2007 @ 16:45
Kuovi tahtoi antaa minulle psykologian aineestani kolme plussaa, vaikka kaksi oli alun perin maksimi. Aiheena oli "tällainen minä olen" / "mitä ajattelen maailmankaikkeudesta", mutta päätin vaihtaa otsikkoa.
Tällainen minusta tuli
Aloitin koulun 6-vuotiaana. Jos olisin syntynyt 22 päivää aikaisemmin, minun ei olisi tarvinnut käydä testeissä koulupsykologilla. Olisin automaattisesti ollut valmis aloittamaan koulunkäyntini - samoin kuin minua 11 kuukautta vanhemmat. Mutta nyt asia oli täysin toinen: olin "vuotta nuorempi." Mahdollinen kuukauden ikäero luokkatovereihini vaihtuikin vuodeksi. Johonkin raja on kuitenkin vedettävä, ja minä olen sattunut syntymään huonoon aikaan.
Opin lukemaan ja kirjoittamaan 4-vuotiaana, mistä kiitos isosiskolleni, joka halusi leikkiä koulua ja otti minut oppilaaksi pehmolelujen jatkeeksi. Psykologinkaan mielestä älyllisessä osaamisessani ei ollut mitään vikaa - mutta sosiaaliset taitoni eivät riittäneet koulunkäyntiin. Rehtorin ansiosta minut kuitenkin päästettiin koulupolulle - ja jälleen siskonikin oli tietämättään tässä osallisena, sillä hänen luokanopettajansa oli myös puolellamme ja pääsin hänen luokalleenkin.
Nykyään tahtoisin sanoa tuolle koulupsykologille: "Katso. Olen pärjännyt." En ole katunut hetkeäkään vanhempieni päätöstä. Papereissa syntymävuodekseni on merkitty 1991 ja rippikouluni kävin vasta viime kesänä, mutta muuten tunnen itseni täysin 90-syntyneeksi. Olen sulautunut heihin; olen osa heitä.
Tämä psykologi siis väitti, etten ollut sosiaalisesti tarpeeksi kehittynyt. Eikö hän tullut ajatelleeksi, että saattaisin vain olla luonteeltani sellainen? Ujo, hiljainen, varautunut. Ehkä etenkin yksin tuntemattoman henkilön seurassa, jolle pitää vielä näyttää taitojaan. Tuskin olisin vuodessa muuttunut yhtään sen puheliaammaksi. Olisiko minut pitänyt jättää luonteeni takia odottamaan? Ei vika minussa ollut, vaan sosiaalisuutta ihannoivassa kulttuurissamme.
Pilkkaamiselta en luultavasti olisi välttynyt vuotta myöhemminkään. Varsinkin ala-asteen alkuaikoina olin kovin puolustuskyvytön. Toki ikäni toi vielä oivan lisäsyyn kiusoitteluun, koska olihan nuoruuttani helppo käyttää aseena. Myöskin toinen minuun kohdistunut superlatiivi, luokan älykkäin, antoi ilmeisesti perustetta hyökkäävään käytökseen. Tätä harjoitti lähinnä eräs tyttö, joka oli luokkamme vanhin - sattumaako? Muistan elävästi tilanteen neljänneltä luokalta, jolloin hän tuli kertomaan minulle yksityiskohtaisesti, miten voisi tappaa minut. Hänen sanomisiaan on vasta nyt alkanut kunnolla miettiä ja kauhistella; tuolloin hänen käytökseensä oli vain tottunut, ja ilkeilihän hän toisinaan muillekin! Minä kuitenkin tosissani pelkäsin häntä, koska tunsin itseni niin heikoksi hänen rinnallaan. Koskaan en hänestä pitänyt, mutta anteeksi olen oppinut antamaan.
En tiedä, kuinka paljon tuo tyttö on vaikuttanut itsetuntooni, mutta onneksi minulta löytyi ystävä. Hänen kauttaan myös sain lisää kavereita. Ystäväni ei ehkä ymmärräkään, kuinka tärkeä hänen osansa on ollut elämässäni. Ehkä minun pitäisi joskus selventää sitä hänelle! Minulla vain on edelleen vaikeuksia tunteideni näyttämisessä. En haluaisi vaikuttaa kylmältä, mutten yksinkertaisesti osaa esimerkiksi lohduttaa ihmisiä; pelkään käyttäytyväni ääliömäisesti. Toisinaan taas käsittelen asioita hyvin järjellisesti, jolloin saatan antaa itsestäni tunteettoman vaikutelman.
Mutta vaikken välttämättä ole helposti tunteideni vietävissä, olen todella herkkä. Se ei kuitenkaan vaikuta tämän hetkiseen itsetuntooni, joka on mielestäni vahva. Minussa on yhä se sama, ujo ja hiljainen 6-vuotias, mutta en häpeile sitä. Hyväksyn itseni ja menneisyyteni. Minun ei tarvitse pyrkiä olemaan samanlainen kuin muut. Vielä vuosi sitten minun oli vaikea sisäistää sitä, että tilastojen keskivertovastaukset eivät ole tavoittelemisen arvoisia. Mutta nyt haluan olla juuri sitä, mitä olen. Olen ymmärtänyt, että minulla on siihen oikeus enkä ole ketään vähempiarvoisempi. Olen - kaikesta huolimatta - tasapainossa itseni kanssa.
Opin lukemaan ja kirjoittamaan 4-vuotiaana, mistä kiitos isosiskolleni, joka halusi leikkiä koulua ja otti minut oppilaaksi pehmolelujen jatkeeksi. Psykologinkaan mielestä älyllisessä osaamisessani ei ollut mitään vikaa - mutta sosiaaliset taitoni eivät riittäneet koulunkäyntiin. Rehtorin ansiosta minut kuitenkin päästettiin koulupolulle - ja jälleen siskonikin oli tietämättään tässä osallisena, sillä hänen luokanopettajansa oli myös puolellamme ja pääsin hänen luokalleenkin.
Nykyään tahtoisin sanoa tuolle koulupsykologille: "Katso. Olen pärjännyt." En ole katunut hetkeäkään vanhempieni päätöstä. Papereissa syntymävuodekseni on merkitty 1991 ja rippikouluni kävin vasta viime kesänä, mutta muuten tunnen itseni täysin 90-syntyneeksi. Olen sulautunut heihin; olen osa heitä.
Tämä psykologi siis väitti, etten ollut sosiaalisesti tarpeeksi kehittynyt. Eikö hän tullut ajatelleeksi, että saattaisin vain olla luonteeltani sellainen? Ujo, hiljainen, varautunut. Ehkä etenkin yksin tuntemattoman henkilön seurassa, jolle pitää vielä näyttää taitojaan. Tuskin olisin vuodessa muuttunut yhtään sen puheliaammaksi. Olisiko minut pitänyt jättää luonteeni takia odottamaan? Ei vika minussa ollut, vaan sosiaalisuutta ihannoivassa kulttuurissamme.
Pilkkaamiselta en luultavasti olisi välttynyt vuotta myöhemminkään. Varsinkin ala-asteen alkuaikoina olin kovin puolustuskyvytön. Toki ikäni toi vielä oivan lisäsyyn kiusoitteluun, koska olihan nuoruuttani helppo käyttää aseena. Myöskin toinen minuun kohdistunut superlatiivi, luokan älykkäin, antoi ilmeisesti perustetta hyökkäävään käytökseen. Tätä harjoitti lähinnä eräs tyttö, joka oli luokkamme vanhin - sattumaako? Muistan elävästi tilanteen neljänneltä luokalta, jolloin hän tuli kertomaan minulle yksityiskohtaisesti, miten voisi tappaa minut. Hänen sanomisiaan on vasta nyt alkanut kunnolla miettiä ja kauhistella; tuolloin hänen käytökseensä oli vain tottunut, ja ilkeilihän hän toisinaan muillekin! Minä kuitenkin tosissani pelkäsin häntä, koska tunsin itseni niin heikoksi hänen rinnallaan. Koskaan en hänestä pitänyt, mutta anteeksi olen oppinut antamaan.
En tiedä, kuinka paljon tuo tyttö on vaikuttanut itsetuntooni, mutta onneksi minulta löytyi ystävä. Hänen kauttaan myös sain lisää kavereita. Ystäväni ei ehkä ymmärräkään, kuinka tärkeä hänen osansa on ollut elämässäni. Ehkä minun pitäisi joskus selventää sitä hänelle! Minulla vain on edelleen vaikeuksia tunteideni näyttämisessä. En haluaisi vaikuttaa kylmältä, mutten yksinkertaisesti osaa esimerkiksi lohduttaa ihmisiä; pelkään käyttäytyväni ääliömäisesti. Toisinaan taas käsittelen asioita hyvin järjellisesti, jolloin saatan antaa itsestäni tunteettoman vaikutelman.
Mutta vaikken välttämättä ole helposti tunteideni vietävissä, olen todella herkkä. Se ei kuitenkaan vaikuta tämän hetkiseen itsetuntooni, joka on mielestäni vahva. Minussa on yhä se sama, ujo ja hiljainen 6-vuotias, mutta en häpeile sitä. Hyväksyn itseni ja menneisyyteni. Minun ei tarvitse pyrkiä olemaan samanlainen kuin muut. Vielä vuosi sitten minun oli vaikea sisäistää sitä, että tilastojen keskivertovastaukset eivät ole tavoittelemisen arvoisia. Mutta nyt haluan olla juuri sitä, mitä olen. Olen ymmärtänyt, että minulla on siihen oikeus enkä ole ketään vähempiarvoisempi. Olen - kaikesta huolimatta - tasapainossa itseni kanssa.
musiikki: Liekki - Lahja