Sain Erlend Loen Muleumin luettua. Lempikohdakseni jäi tämä:

26. maaliskuuta

Olen taas heräämässä henkiin, mutta olen ollut todella alamaissa viime päivinä. Sairastanut sekä ruumiillisesti että henkisesti. Sisäkkö on huolehtinut minusta jonkin verran, hän kävi jopa ostamassa minulle Marie Clairen, mutta masennuin entisestäni lukiessani juttuja vartalosta ja vaatteista ja terveydestä ja kaikesta muusta mistä sentyyppisten lehtien tekijät luulevat naisten olevan kiinnostuneita. Vaikuttaa siltä kuin tavoitteena olisi painaa mahdollisimman vähän, mutta tällaisen logiikan mukaan on parasta olla painamatta mitään, mikä taas ei sovi yhteen sen kanssa että pyrkii pysymään elossa. Tavallaan voi siis ehkä sanoa että Marie Clairella ja minulla on pohjimmiltaan sama päämäärä: Hankkiutua eroon kaikesta mikä painaa jotain. Hankkiutua eroon ruumiista ja koko elämästä. Lehdessä puidaan niin mitättömiä ongelmia, että suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se etteivät lehden tekijät eivätkä lukijat tajua kuinka pieniä heidän ongelmansa ovat. Jonkun pitäisi tehdä lehti niille, jotka ovat menettäneet perheensä onnettomuudessa. Sen nimi voisi olla Dead Family. Tai Accidental Death. Tai ehkä Sudden Death Magazine. Siinä neuvottaisiin ihmisiä kehittämään itselleen syitä jatkaa elämäänsä, kerrottaisiin mitä voi syödä silloin kun ei huvita syödä yhtään mitään ja annettaisiin vinkkejä siitä kuinka voi huijata itsensä uskomaan jumalaan ja siihen että kaikki mitä tapahtuu, oli se sitten kuinka kamalaa tahansa, kuuluu jumalan salakavalaan suunnitelmaan, jota ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää ja jota meidän ei tästä syystä pidä myöskään asettaa kyseenalaiseksi. Siinä pitäisi kertoa myös miten ihminen voi tappaa itsensä niin ettei takuulla herää muutaman päivän päästä sairaalassa nolona ja nöyryytettynä sen vuoksi ettei yritys onnistunut.

Jos keksitte jotain ehdotonta kesämusiikkia, joka olisi myös hyvää, voitte ilmoittaa minulle. En lupaa tykätä, mutta otan ehdotuksia mielelläni vastaan!

Tänään voisin saada jotain aikaiseksikin, kun eilinen meni lähinnä perjantaiyön jälkivaikutuksissa. Tosin katsoin sentään sen Kiss Kiss Bang Bangin ja illalla vielä kolmoselta A.I.:n. Niin ja myös kaksi rästiin jäänyttä Pasilaa, joiden jälkeen oli pakko vetää puolen tunnin päiväunet. Enempää en uskaltanut, koska pelkäsin että tunnistakin iskee se karmea olo, joka tuli joskus kun nukuin puolivahingossa iltapäiväkuudesta iltakahdeksaan. Kuitenkaan ilman tuota puolituntistani en olisi pysynyt hereillä A.I.:n aikana. Ja kyllä, väsymykseni lisäksi myös sen takia, että kyseinen leffa alkoi mennä lopussa äärimmäisen pitkästyttäväksi. Olisi voinut loppua siihen yhteen kohtaan (jos olette nähneet tuon, tietänette mistä puhun).

Nyt voisi mennä omalle "terassille" lukemaan vaikkapa Robert M. Pirsigiä tai kuuntelemaan musiikkia yhdistettynä johonkin. Vaniljakahvini tosin join jo. Tuohon paistaa aurinko nyt niin mukavasti ja ulko-ovi on taas vaihteeksi lähes tulessa. Tällä viikolla on saanut kiitettävissä määrin aukaista tuota ovea silmät kiinni. Kirkkaus ei enää yllätä.

Viisaudenhammas puhkeamassa, inhottavaa. Nyt viime päivinä se on tuntunut aika paljon. Tosin enemmän minua ärsyttää tämä yskäni, jonka takia joudun häiritsemään kaikkia samoilla kursseilla olevia. Historian tunnilla meinasin jo paeta vessaan köhimään – kuten tein matikassa ykkösjaksossa samasta syystä – mutta tyydyin vain hakemaan käsipaperia lavuaarin vierestä, kun oikea silmäni vuosi ja nenäkin valui.

Palautin tänään paskaksi menneen Mulholland Drive -videon, mutta ei se mitään haitannut. Ovat kuulemma muutenkin vähitellen luopumassa noista videoista. Hahah, Ulvilan kirjastossa on kyllä ehkä parasta palvelua. Lainasin mm. Douglas Adamsin Sielun pitkän pimeän teehetken uudelleen, koska se jäi minulta kesken noin kolme vuotta sitten, kun Linnunrata palautettiin kirjastoon ja aloinkin lukea sitä. Jo parin ensimmäisen sivun jälkeen oli helppo palauttaa mieleen, miksi arvostan ja rakastan Adamsia niin paljon.

Kirja alkaa näin:

Ei liene sattuma, että missään maailman kielessä ei ole ilmaisua "kaunis kuin lentokenttä".

Lentokentät ovat rumia. Jotkin ovat erittäin rumia. Muutamat yltävät rumuuteen, joka voidaan saavuttaa vain erityisponnistuksin. Rumuus johtuu siitä, että lentokentät ovat täynnä väsyneitä ja kiukkuisia ihmisiä, jotka ovat juuri huomanneet matkatavaroidensa joutuneen Murmanskiin (Murmanskin lentokenttä on ainoa poikkeus tähän muuten pätevään sääntöön), ja arkkitehdit ovat töissänsä yrittäneet heijastaa tätä asiaintilaa.

He ovat koettaneet korostaa väsymys- ja äkäisyysmotiivia karkein muodoin ja hermoja repivin värein, erottaa matkustajat mahdollisimman vaivattomasti ja lopullisesti matkatavaroistaan ja perheenjäsenistään, hämmentää matkailijat nuolilla, jotka näyttävät osoittavan ikkunoihin, kaukaisiin solmiotelineisiin tai Ursa minorin senhetkiseen sijaintiin yötaivaalla ja lisäksi tuoda vesijohto- ja viemäriputket mahdollisimman hyvin esille sen korostamiseksi, että ne toimivat, sekä kätkeä lähtöporttien sijainti, luultavasti siksi, että ne eivät toimi.

Tämä ilta kului abinäytelmää suunnitellessa. Puhun edelleen Heidin kanssa mesessä kyseisestä aiheesta; aiemmin oli Tiiakin mukana. Nyt on sitten kaikki vuorosanatkin kirjoitettu – siis tähän kohtaukseen. Toivon tietysti, että hyviä ja hauskoja ideoita tulee vielä lisää. Sitä paitsi pitäisi keksiä jokin mukava matemaattinen lauseke ja koettaa muistella Tomin loistavaa ruotsin sanajärjestyksen muistisääntöä, joka menee jotenkin näin: "Tämä sääntö mieleesi paina, tekeminen päälauseessa toisena aina!" Niin, hauskaa tuossa on jo se, että se on olevinaan muistisääntö, mutta sitä ei koskaan muista. Asian siis muistaa, muttei sääntöä. Onkohan tuo Tomin mielestä ihan oikeasti hyvä?

Hajoilen, kun mietin Teemua Markun roolissa. "Jaahas, jaahas..." Hajoilen, kun mietin noita Markulle kirjoittamiani kommentteja: "No niin, otetaanpas Juha rauhallisesti." "Otetaanpas ihan rau..." "Otetaanpas uusiksi." Rakastan opettajia, joilla on maneereita.

Heidi lähti nukkumaan, minua ei vielä väsytä. Kaipa saan taas kulutettua vaivatta muutaman tunnin, ja huomenna väsyttää varmasti.

 Luettelointia luvassa!

- Otis edistää mielenterveyttä mutta aiheuttaa myös riippuvuutta (size: big, difficulty: normal)
- Pussikaljaromaani saa hihkumaan riemusta ja tekee onnelliseksi – ja vaikka sitä on lukenut vasta 46 sivua, voi melkein liikuttua kyyneliin sen parhaudesta
- Tämänpäiväisessä kirjastokuitissa pelkästään p:llä alkavia lainoja: edellä mainitun lisäksi Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, Piano ja Pianisti
- Sekä peeäs viidestä että peeäs kuudesta luvassa kympit – melkein jo vituttaa Pirttijärven selvä sekoilu kolmoskurssin koepapereideni kanssa
- GE2:sta arvosanaksi ysi, koska "eräs valtio" ei taidakaan tarkoittaa useampaa valtiota
- AI8:n kokeesta eli äikän prelistä 5-6-6, ja niinpä tosiaan: "arviointia enemmän, erittely hyvä!"
- AI6:n kokeesta eli novellianalyysista jotkin käsittämättömät 90 pistettä – mitkä ne täydet edes olivat?
- AI6:n kurssin aikana tehdyistä tekstitaitovastauksista (jos niitä nyt todella sellaisina pidettiin) 6-6-6
- Itkos-esseen lopussa pelkästään lausahdus "hieno!" – okei?
- Saksan kokeen tuloksesta ei vielä tietoa
- Voitte rauhassa vittuuntua ylläolevien paskojen mainitsemisesta, jos moiseen toimintaan ryhtyminen miellyttää
- Tykkään nykyään hirveästi sanasta "moinen" – tosin mietin jatkuvasti, onko se edes mikään sana

- Aamulla oli Eximian pitämä jatkokoulutusinfo
- Sen jälkeen jäi sen verran aikaa, että ehti pyöräilemään kotiin aamupäivätorkuille
- Eilen tuli puolestaan otettua iltapäivätorkut n. klo 18.15-20.15, mikä ei lopulta ollutkaan hyvä asia
- Onneksi Otis rauhoitti

 "Fantasian keinoin kirjallisuus lisää eikä vähennä ihmisen rationaalisuutta, hänen myötätuntoaan, hänen mahdollisuuksiaan ymmärtää toisten tietoisuuksien todellisuus. Kirjallisuus on verelle rautaa ja keuhkoille happea. Lukeminen ehkäisee henkisiä puutostauteja, tunteiden näivettymistä, älyllistä laiskuutta ja moraalista sokeutta. Kaunokirjallisuus ylläpitää henkistä suorituskykyä, kehittää mielikuvitusta ja vetreyttää muistia, jopa toisinaan seksuaalista halukkuutta. Se ei käytä tainnutusaseita perheiden suojeluun, sen suojeluohjelmaan kuuluu äidinkielen ja sen kautta ajattelukyvyn opettaminen.

"Kovin paljon ei huolehdita sellaisesta lukutaidottomuudesta, joka ilmenee totaalisena kyvyttömyytenä ymmärtää ja vastaanottaa taidetta, tai sellaisesta aistitoiminnan vajavaisuudesta, joka estää nauttimasta siitä biosfäärin ja universumin kauneudesta, joka meitä ympäröi. Kuitenkaan ne eivät ole vähäisempiä puutteita kuin matemaattinen lukutaidottomuus.

On totta, että tässä "intellektosfäärissä" yhä useammat ymmärtävät IT-teknologiaa ja yhä harvemmat kaunokirjallisuutta. Mutta ihmiset janoavat myös näkemyksiä, julistusta ja mielikuvituksen hehkua, sellaista laatua, jota vain taide voi tarjota."

- Leena Krohn: 3 sokeaa miestä (ja 1 näkevä), esseestä Sanottu ja sanomaton

Koska meillä ei ole ollut perjantain jälkeen pikapuuropusseja, söin aamupalakseni jälleen pelkkää leipää. Koska mikrossa lämmitetty ruisleipä margariinilla on kuitenkin yksi parhaimmista leipämuodoista, tämä ei suuresti haitannut.

Koska satoi vettä, menin isän kyydillä kouluun. Koska en voinut isäni takia viivytellä kunnolla, olin kerrankin ajoissa. Koska olen tapojen ja tottumusten uhri, vein takkini kakkoskerroksen naulaan ja istahdin penkillemme. Koska penkillä istuivat myös Mira ja Aksu, minulle tehtiin tilaa. Koska minulla oli seuraavalla tunnilla äidinkieli kutosta, otin Itkosen kirjan esiin ja mietin vielä, mitä siitä sanoisin. Koska sain pitää kirjaa käsissäni esitykseni ajan, olin tavallista vähemmän hermostuneempi. Koska en ollut oikein saanut yhteiskuntateemaa kunnolla selvitettyä, tunsin oloni hölmöksi, kun Roivainen heitti jälleen omia, parempia näkemyksiään. Koska Roivaisen kommentit Super Marketista täydensivät hiukan Tiinan maalaamia kauhukuvia, päätin lopullisesti ottaa kyseisestä kirjasta selvää.

Koska ryhmämme eräs oikku on jälleen jalostanut ongelmiaan, jouduimme jo toistamiseen kuuntelemaan hermostuttavaa näppäimistöstä lähtevää naputusta. Koska meitä vitutti Tiinan kanssa, mietimme, saammeko mekin hyvitystä, ellemme pysty keskittymään moisen häiriköinnin takia.

Koska minulla oli seuraavalla tunnilla äidinkieli kasia, jatkoimme (Rahialan) Pauliinan kanssa Saarikosken runon tutkimista. Koska Roivainen käski, pistimme mekin runon kalvolle tulostettujen jälkien muodossa piirtoheittimelle. Koska Pauliina ei lukenut runoa, minä luin sen. Koska meidän ajatuksemme runosta jäivät hieman vajaiksi, tunsin oloni taas vaihteeksi hölmöksi Roivaisen edessä. Koska Roivainen kuitenkin on myös kiva, hän painotti sitä, että runo oli vaikeatulkintainen.

Koska minulla oli psykologia kutosta, luin Tiian kanssa puheemme. Koska Tiia ei ollut tehnyt sitä, hän luki enemmän. Koska on korjattava asioita, minun on sanottava, että vika oli minussa eikä Tiiassa. Koska olin silloin sunnuntaina sekoittanut sopimukseni Ullan ja Tiian kanssa, odotin Tiian tulevan meseen, vaikka minun olisi pitänyt odottaa Ullan saapuvan hakemaan tuliaisiaan. Koska olin tyhmä, en tajunnut tätä vielä silloinkaan, kun Ulla oli jo käynyt täällä.

Koska viimeisellä tunnilla minulla oli saksaa, ei minulla ole enempää kerrottavaa koulupäivästäni.

Koska autokoulun teoriatunnit alkoivat viideltä ja koska en jaksanut kävellä kotiin, jäin Friitalaan. Koska minulta oli jäänyt toissaviikon Nyt-liite väliin, kävin kirjastossa lukemassa sen. Koska tarvitsin tämän jälkeen kahvia ja ruokaa, menin Hansaan kahville ja sämpylälle. Koska siellä oli jälleen lehtiä pöydällä, selasin Ilta-Sanomat ja -lehden. Koska olin näiden jälkeen istuskellut kahvilassa jo kohtalaisen kauan, päätin lukea Hesarin kirjastossa.

Koska Hesarin lisäksi minulla oli vielä hoitamatta Itkosen palautus ja loppuajan tappaminen, palasin kirjastoon. Koska minulle kuitenkin taisi tulla jokin vajauskohtaus, en mennytkään lukemaan Hesaria. Koska olen pelkästään pseudosivistynyt - mikä näkyy esimerkiksi siinä, että käytän pseudo-sanaa - enkä siis ollut aiemmin lukenut Mukkaa, otin hyllystä kirjan Maa on syntinen laulu. Koska aikani oli rajallinen - kuten ajat yleensä tuppaavat olemaan - ja tein myös hiukan saksan läksyjä, luin Mukkaa nelisenkymmentä sivua. Koska minulla oli - ja on yhä - ihan tarpeeksi lainoja eli luettavaa kotona, pistin kirjan takaisin hyllyyn. Koska se kuitenkin vaikutti helvetin loistavalta, päätin jatkaa sitä seuraavalla kirjastokerrallani.

Koska tekstissäni ei ilmennyt ennen edellistä kappaletta ollenkaan ajatusviivoja, päätin lopettaa niiden käytön loppumerkinnän ajaksi.

Koska en tullut viittä tuntia aikaisempaa autokouluun, lähes kaikki tuolit oli jälleen täytetty ihmisten ruhoilla. Koska minusta on kuitenkin mukava istua takana, ei tämä minua haitannut. Koska en ollut käynyt valokuvauksessa määräaikaan mennessä, pyysin tauolla uuden kuvauslapun. Koska perseeni alkoi loppua kohden puutua, tietysti sinänsä oikein kiehtovat ohituspaasaukset alkoivat hieman jo kyllästyttää.

Koska olin edelleen kävellen liikkeellä, ryhdyin seitsemän jälkeen siirtelemään rivakasti jalkojani kotiani kohti. Koska Rimmis-vaikute on edellisessä lauseessa turhankin selvä, harkitsin pitkään sen julkaisemista. Koska edellistä virkettä ennen mainittu matkaaminen olisi tuntunut liian pitkältä ilman seuraa, soitin Matille. Koska päiväni oli äärimmäisen mielenkiintoinen, selitin juuri näitä edellä mainittuja asioita. Koska sain idean tällaiseen rasittavaan kirjoitustapaan, päätin kirjoittaa tänne. Olkaa hyvä.

Mitä siis tehdä tällaisina aikoina, hän kysyy, kun talon ympärillä maailma vain
makaa, makaamme itse, minkä sille voi? Kokeilemme tätä: kaikkeuden
kanssa voi yrittää soida. Puhumme hiljaisuudesta. Olemme hiljaa.
Taukoamaton hiukkassuihku rätisee puiden mustissa antenneissa, naapurissa
hilataan lippua kitisevään tankoon. Jotain on unohtunut. Arkipäivä,
merkkipäivä, muistopäivä? Kuunnellaan sisäistä ääntä. Keitetään teetä,
syödään sitä pannukakkua. Kuu menee puun taakse piiloon ja näyttää ujolta
sähköltä, aina löytyy uusi näkökulma, hän sanoo, lyö kämmenellä otsaansa.
Sokeri loppuu. Lotto unohtuu. Ja ulkona oranssi kuula vierii pitkin kuusten
sahaamaa taivaanrantaa, metsän takana maailma makaa miten nyt makaa,
naapurissa lipputanko kitisee: tunnustakaa, tunnustakaa.

- Mikko Rimminen

Kohta toiselle ajotunnilleni. Ulkona on pilkkopimeää, ja me menemme jo Poriin ajamaan. Mitenköhän selviän.

Koulussa hyppytunti kului jälleen Miran ja Heidin kanssa jutteluun, mutta sain luettua hiukan Rimmistäkin. Sekä ääneen että mielessäni. Oli mukavaa.

Vein eilen aamupäivällä koneeni vanhaan huoneeseeni (jota siskoni käyttää, kun hän on täällä), liukuovien taakse vaatekaappina toimivaan tilaan, metallisen ritilätornin ylimpään koriin. Nyt olen yläkerran koneella, jota käyttää isäni ja pikkuveljeni. En voi enää kämpässäni luulla vain poikkeavani koneella ja jäädä siihen liian moneksi ohikiitäväksi hetkeksi. Olo tuntui äsken paljon rauhallisemmalta, kun minulla ei ollut tätä mahdollisuutta. Kirjoitin vähän ja kuuntelin Coldplayta. Rauhallisuus saattoi tosin johtua siitäkin, että olin juuri lukenut kirjan, ja elokuvien tavoin kirjatkin vaikuttavat suuresti ainakin parin seuraavan tunnin olotilaan. Meinasin jopa spontaanisti lähteä pyöräilemään johonkin, ehkä Prismalle asti, mutten mennytkään. Olisin halunnut käydä jossain, mutta vaikutti siltä, että ainoastaan mielenkiintoa herättämättömät kaupat olisivat olleet varteenotettavia vaihtoehtoja kellon ollessa yli seitsemän. Niin, kirjastokin oli jo kiinni.

Opiskeluintoon muutos ei kuitenkaan ole vielä vaikuttanut. Kirjoja kyllä lukisin mielelläni, mutta niitäkin vain suomeksi. Tosin luultavasti otan vielä ennen nukkumaanmenoa eteeni Diaryn. Enpä siis saanutkaan sitä luettua niin nopeasti kuin luulin.

Se kirja, jonka takakannen tänään lopullisesti käänsin, oli Petri Tammisen Mitä onni on. Olin aloittaessani sivulla 74 ja päädyin sivulle 191. Kun olin lukenut sitä eilen - odotellessani lähtöä työväentalolle - olin päättänyt, että kyseinen kirja oli huono. Siinä oli monin paikoin ärsyttäviä virkerakenteita, huolimatonta toistoa ja liikaa väkinäisiä vertauksia. Hävetti kirjailijan puolesta, sillä hän kuulosti välillä sellaiselta Livejournal-kirjoittajalta, joka kirjoittaa typerästi ja luulee kuulostavansa hienolta eikä kukaan viitsi kertoa hänelle noloa totuutta. Tosin häpesin myös itseni puolesta, koska havaitsin käyttäneeni joskus samanlaisia huonoja tehokeinoja. Havaitsin kuitenkin, ettei niissä olisi välttämättä ollut sinänsä mitään vikaa, mutta ne eivät vain sopineet tekstin tyyliin. Siksi ilmaisu vaikutti jotenkin epävarmalta ja siitä puuttui yhtenäisyys.

Mutta vaikka kirjalla olikin heikot hetkensä, jäi siitä loppujen lopuksi ihan hyvä maku suuhun. Tai no, pikemminkin neutraali, plusmiinusnolla. Juoni oli melko yksinkertainen: päähenkilönä oli nelikymppinen kirjailijamies, jonka vaimo pyysi häntä kirjoittamaan onnesta. Jo tuo asetelma, kirjailija kertomassa kirjailijasta ja hänen ongelmistaan, oli tylsä. Avioliiton piti tietysti olla koetuksella ja sitä rataa. Mielenkiintoiseksi hahmoksi osoittautui kirjailijan alle kolmikymppinen taiteilijaystävä Hannu, jonka kanssa hän selvitteli onnen olemusta keskustelemalla ja haastattelemalla muita ihmisiä. Hannussa ärsytti kuitenkin hänen makeisriippuvuutensa - siis se, että tuosta turhasta, muka-mielenkiintoisesta yksityiskohdasta hänen persoonassaan piti mainita jatkuvasti. Eihän sillä ollut edes mitään merkitystä, söikö Hannu Haribon karkkeja vai Kismetiä vai pastilleja vai halusiko hän jopa munkkia. Toki kirjoissa on oltava kaikenlaisia lisämausteita perusrungon lisäksi, mutta makeisten syömisestä kertominen oli pelkästään joutavaa ja väkinäistä.

Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen tarkoituksena oli aloittaa positiivisten asioiden luetteleminen. Se ei nähtävästi onnistunut, joten jatkan aiheesta nyt. Ensinnäkin, kirjassa oli ihan mukavia oivalluksia ja jotkut vertaukset olivat osuvia - vaikka mihinkään erityisen syvälliseen ei päädyttykään. Myös todentuntuiset ja hauskatkin dialogit Tamminen tuntui osaavan.

Joka tapauksessa kaikessa arkipäiväisyydessäänkin kirja onnistui pitämään sellaista mielenkiintoa yllä, että pystyin lukemaan sitä tänään 120 sivua kohtalaisen yhtäjaksoisesti. Eli se kertoo jo jotain. No, ehkä tämä johtui siitä, että kirja oli helppoa luettavaa, sekä siitä, että muina vaihtoehtoinani olisi ollut vain ruotsin- tai englanninkielisiä kirjoja. Seuraavaksi pitäisi etsiä tästä kirjasta muita arvosteluja ja tehdä niiden pohjalta jokin essee. Kerrankin olen sentään tarpeeksi ajoissa.

Minulla on nyt paljon kasvissyönti- ja eläinsuojeluaiheisia esitteitä. Vegaian numero 1/2008, 3€. Kananmunattomia reseptejä. Pöydälläni on tällä hetkellä myös Röyksoppin The Understanding, jonka sisältämä levy on stereoissani soimassa. Only this Moment on täydellinen. Alpha Male on täydellinen. Toivottavasti en kuluta tätä puhki.

Aikaa minulta löytyy myös, mistä kertoo mm. se, että olen lukenut ruotsia eilen ja tänään kohtalaisen paljon. Helt okej! 2 on pian käyty huolellisesti läpi. Vielä ei ole ehtinyt hirveästi puuduttaa. Sen homman hoitavat matematiikan tunnit, joilla olen kirjoitellut englannin verbi/adjektiivi/substantiivi + prepositio -rakenteita papereille. Harmikseni tänään jäi lopputunnista aikaa laskea kotitehtäviä. Ihme kyllä en ollutkaan yhtä pihalla kuin aluksi kuvittelin. Intttegroiminen ei joka tapauksessa ole onnistunut oikein säväyttämään.

Keittiön ikkunaan törmäsi eilen rastaan poikanen. Kuulin sen tömähdyksen ja vilkaistessani ulos näin höyhenien leijailevan ilmassa. Menin katsomaan ikkunasta terassiamme, jonka lattialla lintu makasi. Nähdessäni sen jalan taipuvan alaspäin pelkäsin linnun olevan vielä elossa. Hieman myöhemmin uskalsin katsoa uudelleen ja totesin sen helpottuneena kuolleeksi; en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos se olisi jäänyt siihen kitumaan. Linnun vieressä oli kuitenkin niin kauniin punainen verilammikko, että ryntäsin hakemaan kamerani ja menin innoissani kuvaamaan tapausta. Tämä kai kertoo, että minulla on todellinen kuvaajaluonne, eh? Tyyppiesimerkkihän on se, ettei kuvaaja lohduta, jos joku itkee, vaan hakee kameransa. Tietysti. Kyseessä on ainutlaatuinen tilaisuus saada upeita, aitoja ilmeitä!

Alussa mainittujen esitteiden ja levyn lisäksi Chuck Palahniukin Diary tarttui mukaani Tampereelta. Oli vaikeaa valita tuon ja Survivorin väliltä, mutta lopulta hinta ratkaisi - kuten myös se, että Survivor on suomennettu ja englanninkielisenäkin sitä todennäköisesti löytää paremmin, siis myös kirjastoista. Orwellin Vuonna 1984 -lainankin voisi vaihtaa alkuperäisversioon, jos innostun sitä taas lähiaikoina lukemaan. Welshin Filth saa luultavasti jäädä odottamaan. Diaryssa olen tällä hetkellä sivulla 64, noin 200 vielä jäljellä. Ehkä saan sen tällä viikolla luettua.

En minä oikeastaan tällä hetkellä stressaa-stressaa kirjoituksista. Ruotsin ja englannin lukeminen on kuitenkin ihan mukavaa. Olen niin onnellinen siitä, että jouduin laiskuuteni takia siirtämään yhteiskuntaopin kevääseen.

Tämän haluaisin vielä mainita vähän hajanaisen merkintäni lopuksi:

Sigur Rósiin viisi päivää.

Hymyilyttää, kun on niin lämmintä ja aurinkoista ja mukavaa. Ja neljä päivää lomaa! Hassua kyllä, tuota en edes ajatellut - ainakaan tietoisesti - äsken, kun join kahvia terassilla. Tuntui käsittämättömän hyvältä. Nautin siitä, että sain hengittää; katselin, kun vatsani nousi ja laski. Nauratti. Olisin nauttinut jopa siitä, jos kahvia olisi läikkynyt hameelleni, jonka olin juuri pistänyt päälleni. Luulinkin niin käyneen ollessani silmät kiinni. Mutta ei, tyydyin vain iloitsemaan kahvin pahasta mausta. Elämää sekin. Mietin jälleen, etten halua odottaa mitään, en halua ajatella mihinkään menemistä. Haluan vain olla siinä hetkessä.

No, tänään on joka tapauksessa tarkoituksena mennä Poriin. Ensinnäkin pitäisi käydä kirjastossa uusimassa kirjalainoja (Bret Easton Ellisin Less Than Zero, Charles Bukowskin Naisia ja Kari Hotakaisen Klassikko) sekä palauttaa Nine Inch Nailsin Year Zero. Eräpäivä on perjantaina, mutta silloin minulla ei ole mahdollisuutta käydä Porin kirjastossa, koska lähden puoli yhdeksältä bussilla Vaasaan. Tänäänkin kirjasto menee kiinni jo viideltä, hmm. En jaksaisi kiirehtiä 15:35 lähtevään bussiin, joten lähden 16:18 ja saan bussin sijaan kiirehtiä kirjastoon. Kyyti olisi kyllä kiva.

Haluaisin muutenkin olla kaupungilla, olisi vieläpä ostettavaakin - harmi vain, että siellä on kuitenkin hirveän ruuhkaista. No, joka tapauksessa jään sinne vielä illaksi, sillä minä, Heidi, Tiina ja Ulla menemme piknikille Kirjurinluotoon. He ovat tehneet näin ennenkin, minä puolestaan en, koska olen parina viime vappuna huitelehtinut muualla. Oi, vuonna 2006 oli niin hauskaa Suvilla. Paras vappu ikinä. Niin ja hui, miten aika kuluukin näin nopeasti.

Mutta hei, haluan vain sanoa teille, että elämä on ihanaa, nauttikaa ihan kaikesta. Hauskaa vappua!

Joku voisi kuvailla viikonloppuani tylsäksi, mutta jos sitä ajattelee positiivisessa mielessä, voi käyttää sanaa rauhallinen. Ja koska itsellänikin on rauhallinen olo, olen asettanut viikonloppuni positiivisiin kehyksiin.

Olipa hienosti sanottu.

Perjantaina olen kuunnellut Paskalistaa, koettanut runoilla ja saanut joitain pätkiä aikaiseksikin, tanssinut Nine Inch Nailsin Year Zeron ja jopa Massive Attackin Teardropin tahdissa, nauranut vuonna 91 ja 92 nauhoitetuille kaseteille,

[Äiti: "Sanos isi."
Puolitoistavuotias minä: "Ihikökakka! Tätäkokko!"
Äiti: "Kukka."
Minä: "Ukkopääpää."
6-vuotias isoveljeni: "Ukkopää."
Minä: "Kokkopääpää."
Isoveljeni: "Kakkapääpää."
Minä: "KakkapääpäääääHEHEHHE!"]

nostalgisoitunut YouTuben Speden Spelit -videoita katsellessa, nauranut Speden kommenteille, kuten myös tälle, syönyt paljon kaurakeksejä ja valvonut koneella puoli kahteen.

Lauantaina olen koettanut runoilla ja saanut joitain pätkiä aikaiseksikin, lukenut Bret Easton Ellisin Lunar Parkia (suomeksi) ja Less Than Zeroa (englanniksi), soittanut klarinettia, katsonut sekä tylsyyden että mielenkiinnon vallassa Serranon perhettä tunnin, katsonut ihastuksen vallassa Pienen suklaapuodin kokonaan ja ollut sen jälkeen levollisessa mielentilassa, mennyt kyseisessä tilassa kävelemään ja poiminut roskia metsästä, kuunnellut Kuolleiden Intiaanien Silinteritien kaksi kertaa putkeen, syönyt paljon kaurakeksejä ja valvonut koneella kahteen.

Tänään olen lukenut Bret Easton Ellisiä ainoastaan Less Than Zeron muodossa, puhunut äidin kanssa jatko-opiskelustani, selannut jälleen Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen nettisivuja, kuunnellut kaksi Tukevasti ilmassa -jaksoa (ystävyydestä ja luonteesta), maannut paljon sängyllä, pitkästä aikaa takuttanut eli tupeerannut hiuksiani ja jopa lukenut YH2:n kirjaa (suoritan kurssin itsenäisesti). En ole vielä syönyt paljon kaurakeksejä, mutta vähän kuitenkin. En aio valvoa puoli kolmeen.

Ensi jaksossa - siis huomenna alkavassa ja samalla myös viimeisessä - minulla on ensimmäistä kertaa hyppytunteja, sillä halusin heittää jonkin kurssin menemään ja kunnia lankesi kakkosrivin maantiede kakkoselle. Tajusin, etten muuten jaksaisi opiskella ollenkaan tuota YH2:sta, ja sehän minun on välttämätöntä suorittaa nyt, koska kirjoitan yhteiskuntaopin syksyllä. Suunnittelin, että voisin lukea sitä sitten niillä hyppytunneillani, mikä sopisi minulle juuri hyvin, koska en saa kotona kuitenkaan mitään aikaiseksi. Voisin tehdä myös MA12:n läksyjä silloin. Tai sitten en.

No, otin minä silti vielä jonkin mediakurssin, jossa on minut mukaan luettuna seitsemän opiskelijaa. Tuli ikävä äidinkieltä ja Roivaista! En tiedä, onko Roivaisen mielestä seitsemän tarpeeksi luokkaopetukseen - ellei, niin kurssi suoritetaan itsenäisenä verkkokurssina. "Tutustutaan nykyiseen mediaympäristöön, median lukutapoihin, median kehitykseen ja mediaan yhteiskunnan vaikuttajana." Mmm, onneksi huomasin tämän. Ovatkohan nuo kaikki kuusi muuta sellaisia, jotka aikovat tehdä myös median lukiodiplomin? Itse en aio, vaikka ajatus kiehtoisikin. Ongelmana on se, etten oikein ehtisi käydä noita vaadittavia kursseja, kun on kaikkea muutakin. Mutta äh, ne kuulostaisivatkin niin kivoilta. AI15, elokuvan perusteet. MU4, musiikki viestii ja vaikuttaa. "Kurssin tavoitteena on, että opiskelija tutustuu musiikin käyttöön ja vaikutusmahdollisuuksiin eri taidemuodoissa ja mediassa." Ha, taidan kyllä kohta käydä lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, jos tämä alkaa mennä tällaiseksi.

No en sentään. Haluan mahdollisimman nopeasti sinne Tampereelle tai Jyväskylään. Äiti sanoi tänään, että ellen pääse opiskelemaan enkä saa töitä, niin tietystihän voin vielä asua täällä ja lukea sitten seuraaviin pääsykokeisiin. Kuulosti niin kammottavalta, että sain reilusti lisämotivaatiota yo-kirjoituksiin.

Olin tänään koulussa tavallista jännittyneempi. Rehtori, siis opettajamme, oli vuosien kuluessa leikellyt maantieteen tunteja varten lehtileikkeitä ilmastonmuutoksesta. Eilen hän oli jakanut niistä jokaiselle parille yhden. Vierustoverini oli poissa tänäänkin - hän ei ollut koko viikkona koulussa -  joten jouduin kertomaan yksin saamastani uutisesta. Ryhmä oli kohtalaisen vieras minulle, sillä kyseessä oli maantieteen ensimmäinen eli lähinnä ykkösille suunnattu kurssi. Kaiken lisäksi olin viimeinen, joka sai kävellä eteen ja temppuilla dataprojektorin kanssa. Muiden kertoessa parilla lauseella jutuistaan adrenaliinia ehti virrata suonissani ihan kiitettävästi, vaikka yritinkin rauhoittua. Siis niin, ettei minua pelottaisi tuleva esittelyni - en tarkoittanut, että olisin ärsyyntynyt toisten puheenvuoroista kuitenkaan ihan niin paljon. Mahaankin iski pari hirvittävää kipua, mutta en osaa sanoa, kuinka paljon ne liittyivät hermostuneisuuteeni. Vaan eipä sillä väliäkään, sattui joka tapauksessa.

Eteen päästyäni en tietenkään enää jännittänyt. Mutta samanlaista stressaamista vastaamisesta oli ollut jo edellisellä äidinkielen tunnilla. Silloin se oli jopa voimakkaampaa: näin hetken ajan sydämenlyöntini silmissä. Se oli jotain ihan uutta minulle. Silmissäni jyskytti samalla tavalla kuin rinnassani. Syy oli kuitenkin täysin eri kuin maantieteen tunnilla. Äidinkielessä puhuimme Robinson Crusoesta, josta minulle tuli mieleen Kärpästen herra eli Lord of the Flies, jonka luin syksymmällä. Minua alkoi jännittää se, että kirja otettaisiin puheeksi ja saisin näyttää lukeneeni sen. Kyseessä ei siis ollut mikään hermostuneisuus, vaan innostuneisuus, johon kuitenkin sekottui jotain kummallista pelkoa. Koska asia koski minua, se oli minulle omituisen tärkeä. Ehkä sisälläni oli jonkinlainen sisäinen ristiriita - toisaalta halusin kertoa, toisaalta en. Jännitin oikeastaan itseäni eli sitä, miten tulisin toimimaan.

Ja niinpä Roivainen tosiaan mainitsi Kärpästen herran ja kysyi, kuinka moni oli lukenut sen, viittasin muutaman muun lisäksi, Roivainen pyysi minua kertomaan siitä jotain, ja niinpä kerroin siitä jotain. Näin oloni lähinnä helpottui.

En tiedä, kuinka yleistä tällainen reagointi on, mutta ainakin äitini sanoi ymmärtävänsä minua varsin hyvin. Osaan silti arvata minkälaisten ihmisten keskuudessa näin voi käydä... sitä on kuitenkin vaikea selittää, jos ei itse koskaan koe tätä tunnetta.

Kerroin äidille myös, että en minä nyt yleensä näin paljon jännitä, mihin hän puolestaan totesi, että pitkäaikainen väsymys ja stressi vaikuttavat paljon kehon jännittyneisyyteen. Hän puhui myös silmien rasituksesta, ja tosiaan, tälläkin hetkellä silmäni tuntuvat erityisen raskailta. Nukuin kuitenkin viime yönä melkein yhdeksän tuntia! Aion lähiaikoina saada univelkani maksettua.

Ai niin, rehtorin asennoituminen ilmastonmuutokseen ottaa päähän. Hänen näkemyksensä on, että "onhan se kiva", kun ihmiset pyrkivät hidastamaan sitä, mutta että eiväthän ihmiset sille todellisuudessa mitään voi. Hän selvästi vähättelee ihmisten vaikutusta maapallon tilaan. Ja juuri tällaisten ihmisten asenne on se suurin ongelma, kun todella halutaan vaikuttaa. "Kaikki on joka tapauksessa turhaa"-tyyliin. Missä moraali, missä omatunto? Tämä on sitä välinpitämättömyyttä, jota inhoan suuresti. Totta kai mistään ei ole apua, jos kaikki ajattelevat, että mistään ei ole apua eivätkä sen takia tee mitään. Tai vaihtoehtoisesti jatkavat tekemistä, esimerkiksi saastuttamista, yltiöpäistä kulutusta ynnä muuta paskaa. "Noku kaikki muutkin." Miksei "noku kukaan muu ei"?

Onneksi rehtorimme kuitenkin näytti mielenkiintoisen ja ahdistavan dokumentin ilmastonmuutoksesta (dokumentin nimi oli Venus-teoria) ja sen vaikutuksista, minkä uskoin pistävän monia muitakin ajattelemaan, mitä me oikein saamme täällä aikaan. Valitettavasti hän sitten menikin samantien pilaamaan tämän ryhmän oppilaisiin kohdistamani toiveikkuuden selittämällä tätä paskaansa. Nyt kaikki ovat jälleen iloisia ja helpottuneita, kun saavat sittenkin tuhota maapalloa. Ei sillä olekaan mitään väliä, mitä teemme! Jee! Hitto, propagandaahan tähän tarvitaan. Ja kolme eläköönhuutoa rehtorimme kaltaisille tyypeille.

Pereat mundus. Leena Krohn.

Maanantaiaamun ensimmäinen asiakas oli nimimerkki Joko nyt? Hän kirjoitti: - Olen vasta viidentoista, mutta pelkään, että olen jo tulossa impotentiksi. Penikseni ei ole enää yhtä kova kuin aikoinaan.
Tiistaina tuli pitkä viesti nimimerkiltä Elämäni virhe?
- Naapurissani asuu mies, kirjoitti Elämäni virhe?, - joka on ruma kuin synti. Hänellä on harva, ruokkoamaton poskiparta eikä lainkaan leukaa. Hän haisee hielle. Hän juo kuin sieni. Hän on ylipainoinen ja syö vain roskaruokaa. Nyt kun olen jo oppinut tuntemaan häntä hieman paremmin, tiedän myös, että hän on tavattoman epäkypsä, ellei suorastaan infantiili. Hän kertoo rasistisia ja sovinistisia vitsejä. Muulla tavoin hän ei osaa kommunikoida eikä hän lainkaan ymmärrä, kuinka käyttäytyä naisten seurassa. Heti ensi tapaamisellamme hän kävi kiinni rintoihini! Hän on työtön eikä edes hae töitä, häneen ei voi luottaa, hän on oppimaton ja ennakkoluuloinen. Jo kaksi kertaa olen lainannut hänelle viikkorahani, enkä usko, että maksaa niitä koskaan takaisin. Ja kuitenkin hän vetää minua puoleensa enkä lainkaan tiedä, miksi. Olen vain seitsemäntoista ja käyn vielä koulua. Hän on yli neljänkymmenen. Ajattelen häntä yötä päivää. Suunnittelen karkaavani kotoa sen ääliön, sen haisevan idiootin, uuden naapurini kanssa. Mitä ehdottaisitte tämän elämäntilanteeni ratkaisuksi?
Herra Jumala, Iisan ikäinen, Keinolempi ajatteli. Hän tunsi kipeän piston ajatellessaan tytärtään, joka asui hänen ensimmäisen ex-vaimonsa luona. Milloin Iisa oli viimeksi käynyt hänen luonaan? Ainakin kaksi kertaa hän oli viime tingassa peruuttanut sovitun tapaamisen eikä Keinolempi halunnut painostaa häntä.
Mutta ennen kuin Keinolempi ryhtyi jakamaan isällisiä neuvojaan, hän luki vielä, mitä Onneton Outokummusta, 62 kirjoitti. Tämä oli vastikään tilannut morsiamen kaukoidästä postiennakolla. Hän halusi Keinolemmeltä yksityiskohtaisia neuvoja, sillä hänellä ei ollut entuudestaan kokemuksia sukupuolielämästä.
Torstaina kirjoitti Neljäkymmentäneljävuotias neitsyt. Hän moitti tohtori Keinolempeä liiasta vapaamielisyydestä ja potilaiden yllyttämisestä mahdollisesti epäonnistuviin seksisuhteisiin.
- Suhtaudun hyvin vakavasti seksiin, enkä halua intiimiä suhdetta sellaisen miehen kanssa, joka ei myös ota seksuaalisuutta vakavasti.
Nuhtelujen jälkeen viestin sävy muuttui lempeämmäksi ja intiimimmäksi: - Olen saanut sen käsityksen, että te sisimmässämme kaikesta huolimatta suhtaudutte näihin kysymyksiin vakavasti. Olen valmis tapaamaan teidät tosimielessä. Tulkaa 16. päivä Café Noirin terassille. Tunnette minut pinkistä topista ja leopardikuvioisista hipsterseistä.
Keinolempi epäröi sekunnin ja hävitti sitten viestin. Houkuttelevampiakin kutsuja oli tarjolla.

Hurraa, sain Trainspottingin! Onneksi Aksu pyysi minua tänään jäätelölle (tosin ostin sen sijaan 70 grammaa sipsejä - 30% vähemmän rasvaa!) ja mieleeni tuli, että kirjastossakin voisi samalla käydä. Katselimme siellä sitten joitain filosofian kirjoja ja runoja. (Niin että mitä?) Lainasin A.W. Yrjänän ja Kai Niemisen runoja (elämäni toisen kerran lainasin runokirjoja - itse asiassa kiinnostuin niistä juuri äidinkielen kurssin takia) sekä Frode Gryttenin novellikokoelman Popmusiikkia (jonka novellista Ylhäällä puussa tein novellianalyysini - kiitos siis taas äidinkielen kurssille!).

Lainatessani sain sitten kuulla Trainspottingini saapuneen ja oloni oli hieman ristiriitainen, koska tajusin joutuvani lukemaan nyt sitä, vaikka olisinkin mieluummin lukenut noita runoja ja novelleja. Ja ajattelin vielä aikaisemmin, etten aloittaisi/jatkaisi minkään kirjan lukemista, jotta voisin keskittyä pelkästään Trainspottingiin, kunhan sen saisin. No, nyt kävi näin. Muut joutuvat väistymään ja odottamaan vuoroaan.

Pitäisi kai jo lähteä koneelta tekemään runoanalyysi loppuun, lukemaan tuota kirjaa tai kirjoittamaan psykologian ainetta itsestäni. Jälkimmäinen ei ole pakollinen, mutta siitä saa jotain plussaa. Kaikki muut ovat sen jo tehneet, mutta olin poissa juuri sen yhden tunnin, kun sitä kirjoitettiin. Mietin kyllä niin usein sitä, millainen olen, että tuo on luultavasti melko helppoa saada kokoon.
Niin ja uskonnon esitelmä Martin Luther Kingistä olisi hyvä saada valmiiksi. Matikkaa voisi oikeasti laskea vähän enemmän. Minun kannattaisi myös katsoa jonkun vihkosta mahdollisimman nopeasti ne pistetulon perusjutut, että saisin niitä tehtäviä tehtyä. Vektori on muuten kirosana, tiedoksi vain.

Psykologian tunnilla vietimme "luokkakokousta" pienissä ryhmissä kuvitellen itsemme 30-vuotiaiksi. Niina oli käynyt kolme kuukautta AA-kerhossa, Aksu puolestaan AI-kerhossa (anonyymit irkkaajat). Hiukseni eivät olleet takuttuneet vielä neljässätoista vuodessakaan yhtään enempää.
+
Tiia: "No mites, oletko Zoltaniin pitänyt yhteyttä..."
Hanna: "Joo, me olemme kiinteässä yhteydessä toisiimme..."
Niina: "Zoltan paljastui eilen DNA-testeissä isäkseni."